Olen ollut syksystä 2009 melko paljon tekemisissä salibandyn kanssa pojan pelaamisen sekä juniorijoukkueen joukkueenjohtajan, erotuomarin ja nelosdivaripelaajan roolien kautta. Lippu Suomen ensimmäiseen salibandyn Superfinaaliin tuli siis ostettua vähän siinä sivussa syksyllä 2015, kun sitä seuran puolesta kovasti markkinoitiin.
Finaalipäivä oli koittamassa yön jälkeen, kun huomasin, ettei oikeastaan kiinnosta. Oli paljon muutakin tekemistä, ottelu tulisi suorana televisiosta, eikä minulla oikein ollut tunnesiteitä pelaaviin neljään joukkueeseen.
Kyllä, neljään! Enpä ollut ajatellut, että päivä hallilla kestäisi kuusi tuntia. Naisten finaali jäi siis itseltäni suosiolla muiden prioriteettien alle. Poika kyllä lähti ystävineen viettämään yhtä kevään lämpimimmistä päivistä Hartwall Areenalle sisätiloihin.
Sain itseni liikkeelle 16:30 alkaneeseen miesten finaaliin, koska ensimmäinen superfinaali, koska lippu jne. Tunnelma pelipaikalle saavuttaessa oli hyvä: oli hienoa nähdä kaikki laji-ihmiset saman ovaalinmuotoisen kiertoradan liikkeessä. Lämpimät muistot Hakametsän hallista pyrkivät pintaan.
Tapahtumakin oli ok, vaikka itselleni riittäisi pelkkä hyvä peli. Alun valoshow riittävän näyttävä eikä nolostuttava, päätypaikalta tottui nopeasti katselemaan peliä, oli hienoa nähdä täysi katsomo, ja tilanteiden hidastukset olivat mukava bonus. Erityiskiitos takaoikealla jaksaneelle Oilers-fanikatsomolle, jolla oli hyvä meininki läpi ottelun ("Missä on jatkot, Jarkko Nieminen?").
Itse karsisin tapahtumasta liian väliaikaohjelman, ja keskittäisin sen pääasiassa otteluiden väliin. Kummallekin erätauolle yksi pieni ohjelma. Nyt miesten pelin toinen erätauko oli niin täynnä, että ohjelma ei ehtinyt pois kentältä ennen tauon päättymistä.
Juontajia kannattaa myös miettiä. Toni Lötjönen toimi, mutta naispuolisen juontajan äänensävy oli tälle kukkahattutädille liian läpitunkeva. Ja volyymit - ihan hyvin olisi voinut ottaa 20% pois äänenvoimakkuuden tasosta, ja kaikki olisivat kuitenkin kuulleet kaiken.
Valitettavasti pääasia - peli - ei ollut mielenkiintoinen Classicin ollessa täysin ylivoimainen. Siitä huolimatta/sen takia he olivat mestaruutensa ansainneet, joten olisin tuonut palkinnonjaon kentän keskelle niin että joukkue olisi voinut paistatella koko väkijoukon keskipisteessä. Ja ehdottomasti kultapaperisadetta ja vähän valoshowta voittajille!
Lähimmäksi urheilun suuria tunteita pääsin, kun hävinnyt Oilers tuli kiittämään kannattajiaan. Itkuhan siinä tuli sivullisellekin, kun miehekkäiden taputusten jälkeen hävinneet sankarit painoivat pettyneen päänsä tyttöystävän/vaimon/äidin kainaloon.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2016
torstai 21. huhtikuuta 2016
Minä olen naiskatsoja
Meille tuli televisio vuonna 1980. Muodollisesti se oli isoisäni syntymäpäivälahja 40-vuotiaalle äidilleni, mutta oikeastaan taisimme saada sen samana vuonna pidettyjen Lake Placidin ja Moskovan olympialaisten katselemista varten. Siitä alkoi minun penkkiurheilutaipaleeni.
Penkkiurheilin pitkään isäni kanssa, ja meille kelpasi katsottavaksi laji kuin laji. Eräänlainen huipentuma tuolle kaudelle olivat jalkapallon MM-kisat Meksikossa 1986. Vietin kesän tätini luona, ja hän antoi katsoa kaikki ottelut suorana, kunhan iltapäivällä kömpi tuottavaksi osaksi mökkikolhoosia.
Ensimäinen kosketukseni live-urheiluun tuli niin ikään isäni kanssa, kun istuin kolme kautta syksystä 1986 Tapparan A-katsomossa paraatipaikoilla isäni yrityksen vieraana. Jostain syystä menimme kahden kilometrin matkan hallille aina autolla, ja poistuessamme jonotimme sitten puoli tuntia parkkipaikalta poistumista.
Opiskeluaikana urheilun seuraaminen muuttui enemmän tekemiseksi, mutta hyvin pitkään aloitin aamun lehden lukemisen urheilusivuista. Tuli sitten lapsia, ja sen myötä junioriurheilun seuraamista. Salibandya ja tanssia. Uuden näkökulman urheiluun sain, kun aloit tuomaroida salibandyä alasarjoissa vuonna 2009. Tulotaso oli parantunut sen verran, että alkoi olla varaa mennä katsomaan otteluita ja urheilutapahtumia paikan päälle, jos halusi.
Sitten 15.4.2016, salibandyn ensimmäisen superfinaalin aattona, tuli mieleen sellainen ajatus etten taitaisi jaksaa mennä syksyllä ostetusta lipusta huolimatta paikan päälle peliä seuraamaan. Siitä pohdinnasta syntyi tämä blogi.
Penkkiurheilin pitkään isäni kanssa, ja meille kelpasi katsottavaksi laji kuin laji. Eräänlainen huipentuma tuolle kaudelle olivat jalkapallon MM-kisat Meksikossa 1986. Vietin kesän tätini luona, ja hän antoi katsoa kaikki ottelut suorana, kunhan iltapäivällä kömpi tuottavaksi osaksi mökkikolhoosia.
Ensimäinen kosketukseni live-urheiluun tuli niin ikään isäni kanssa, kun istuin kolme kautta syksystä 1986 Tapparan A-katsomossa paraatipaikoilla isäni yrityksen vieraana. Jostain syystä menimme kahden kilometrin matkan hallille aina autolla, ja poistuessamme jonotimme sitten puoli tuntia parkkipaikalta poistumista.
Opiskeluaikana urheilun seuraaminen muuttui enemmän tekemiseksi, mutta hyvin pitkään aloitin aamun lehden lukemisen urheilusivuista. Tuli sitten lapsia, ja sen myötä junioriurheilun seuraamista. Salibandya ja tanssia. Uuden näkökulman urheiluun sain, kun aloit tuomaroida salibandyä alasarjoissa vuonna 2009. Tulotaso oli parantunut sen verran, että alkoi olla varaa mennä katsomaan otteluita ja urheilutapahtumia paikan päälle, jos halusi.
Sitten 15.4.2016, salibandyn ensimmäisen superfinaalin aattona, tuli mieleen sellainen ajatus etten taitaisi jaksaa mennä syksyllä ostetusta lipusta huolimatta paikan päälle peliä seuraamaan. Siitä pohdinnasta syntyi tämä blogi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)