Jotta tämän katsomiskokemusselostuksen voi ymmärtää, täytyy ymmärtää 1970-luvun yhtenäiskulttuurissa kasvanutta nuorta tyttöä, jolla oli Tampereella kaksi vaihtoehtoa. Ilves tai Tappara. Rationaalisin perustein ei valintaa kai koskaan ole tehty, mutta sukuperustein kyllä. Niinpä omakin arpani osui joskus penkkiurheiluhistoriani aamuhämärässä isän jälkiä seuraten Tapparaan.
Urheiluromantikkona olen myös pitänyt ensimmäisestä valinnastani kiinni. Valintaa on sitten kultaisten 80-luvun loppuvuosien silloin tällöin horjutettu. Tuolloin minulla oli ilo seurata kolme täyttä kautta Tapparan pelejä isän firmalipuilla A-katsomon parhailta paikoilta muutaman mestaruuden verran, mutta onpa sen jälkeen käyty putoamistaisteluitakin. Ja sitten 2010-luvulla kolme perättäistä hopeamitalia...
Jos en olisi ollut flunssainen, olisin lähtenyt paikan päälle. Nyt nökötin perheen kolmen HIFK-fanin puristuksessa kotisohvalla silmät tiiviisti 32 tuuman naurettavassa televisiossamme. Lukevassa perheessämme TV ei ole nimittäin olohuoneen keskiössä. Paitsi urheilutapahtumien aikana. Kanssakatsojilla oli edellispelin viheltämättä jäänyt jäähy hampaankolossa ja tunnelma oli muutenkin jännittynyt.
Se oli hieno peli. Tietysti HIFK meni heti johtoon. Sitten pari nopeaa Tapparan maalia, jonka jälkeen molemmat joukkueet vääntävät tarkkaakin tarkemmin. Lisämaaleja ei tule. Summeri soi, ja nousen hillitysti pystyyn, etten loukkaisi kanssakatsojiani. En tajua, että kiekko on Tapparan maalissa. Niin vaan aikuisen naisen pulssi nousee yli 150:n ja meinaa itku tulla, kun odottelen maalituomarin lausuntoa.
Ja se ilo! Jaksan katsoa koko lähetyksen. Jaksan katsoa kahden päivän päästä Tapparan amatöörimäiset kyläjuhlat suorana Yle Areenalta. Sinnekin olisin mennyt paikan päälle jos tauti olisi hellittänyt. Jaksan hoilata viikon saravonpekkapekkapekkapekkapekkapekkaa. Tätä se urheilu minulle on vielä nykyisn viihdeteollisuudenkin kyllästämänä, suuria tunteita.
