Yhtenä kesän 2015 ainoista terassilämpimistä illoista tuli keskusteltua erään naisystävän kanssa urheilun seuraamisesta, ja selvisi, että molemmat katsomme ankarasti jalkapallon arvokisoja. Siltä istumalta päätimme osallistua tulevan vuoden EM-kisojen lippuarvontaan. Finaalilippuja emme saaneet, vaikka mielestämme olisimme sellaiset ansainneet Suomi-kiintiöstä, mutta arpaonni suosi alkulohkossa: Elokuussa 2015 meillä oli liput otteluun D1-D3 seuraavan vuoden kesäkuussa. Koskaan aikaisemmin en ole lohkoarvontoja katsellut, mutta nyt tein niinkin. 12.12.2015 selvisi, että Nizzassa meitä odottaisi Espanja-Turkki-ottelu. Lentoliput ja hotelli oli jo hankittu, joten jäimme odottamaan tulevaa kesää.
Nizzaan saavuttiin pienten hankaluuksien siivittämänä, sillä suorin mahdollinen bussiyhteys oli lakossa. Kaupungin keskusaukioilla, hyvän lounaan jälkeen, mieli kuitenkin kirkastui kun näimme FanZonen. Valitettavasti meidän oleskelumme aikana siellä ei näytety yhtään peliä, mutta kävimme kutienkin yhtenä päivänä nauttimasta tunnelmasta ja juomassa kisaoluet. Pitkän viikonlopun aikana ehdimme fiilistellä myös vanhaa kaupunkia, rantabulevardia ja käydä Chagall-museossa.
Päätapahtuma oli kuitenkin itse ottelu, joka osui perjantaille 17.6. Päätimme lähteä hyvissä ajoin liikkeelle, ja taisimme olla ensimmäisten joukossa keskustasta stadionille vievässä kisabussissa. Jonoja ei siis juuri ollut. Stadionille oli matkaa noin kymmenen kilometriä, joista viimeiset kaksi piti tehdä jalan. Olin ostanut pojalle Espanjan paidan tuliaisiksi, ja strategisessa vahvasti aseistettujen poliisien miehittämässä risteyskohdassa meidät ohjattiin kulkemaan Espanjan-väylää perille. Turkin kannattajat menivät toista tietä. Hyvää mellakanhallintaa. Stadionin juurella ostimme vedet paikan ainoasta, mikroskooppisesta kioskista ja odottelimme hetken porttien aukeamista.
Sisällä pääkallopaikalla oli vielä paljon aikaa fiilistelyyn ennen pelin alkua. Rikastutimme kisaorganisaatiota isojen pizzojen ja limujen verran, ja pikkuhiljaa tunnelma alkoi kohota, kun kovaääniset turkkilaiset ja vähän vaisummat espanjalaiset valuivat paikalle. Paikkamme olivat verrattain ylhäällä mutta hyvässä kohdassa ns. takasuoralla, ja saimme ennen avausseremonioita adaptoitua tasapainomme niin, että pystyimme seuraamaan peliä.
Ottelun näki hyvin, mikä oli yksi huolenaiheistani etukäteen. Jotkin pelaajat kuten Iniestan (kaljun) jopa tunnisti, ja takasuoran paikka antoi hyvän mahdollisuuden tarkkailla koko joukkueen muodostelmaa ja sen liikkumista pelin aikana. Espanja oli lopulta ylivoimainen ja vei pelin 3-0, mikä aiheutti melkoista turhautumista edessämme istuvien turkkilaisten keskuudessa. Hämmentävintä oli se, että toisella puoliajalla turkkilaiset alkoivat buuata omalle numero 10:lleen. Ei se ainakaan auttanut joukkueen asiaa.
Ottelun loputtua Turkin fanikatsomosta ruvettiin heittelemään jotain paukkuja kentälle, mutta niistä kuulimme vain äänet, sillä olimme jo matkalla ulos. Ihmisvirta kuljetti meidät bussien lähtöpaikalle, ja suhteellisen vaivattomasti saimme sujahdettua kyytiin. Lämpimässä Nizzan illassa katsojat hajautuivat ympäri keskustaa, eikä mitään rähinöintiä ilmennyt.
Oli hämmentävää olla pelissä, jossa ei oikeasti ollut kummankaan joukkueen puolella. Kiksit täytyi hakea siitä, että oli osa suurta eurooppalaista kokemusta, täyden katsomon tunnelmasta ja siitä pienestä jännityksestä, että jos turvajärjestelyt eivät pidäkään. Mutta se tärkein, oman joukkueen puolesta eläminen on niin iso osa urheilukokemusta, että jotenkin kaikki jäi vajaaksi. Kiitosta kuitenkin ranskalaisten hyvin organisoidulle tapahtumalle, jossa suurehko (35 000) ihmismassa saatiin sujuvasti stadionille ja pois sieltä.
