En aktiivisesti etsiydy teatteriin, mutta minulla on erilaisia viiteryhmiä jotka saavat minut tätäkin harrastamaan muutaman kerran vuodessa. Nyt neljän kiireisen naisen kalenterista valikoitiin ensin kaikille sopiva päivä ja sitten mietittiin, mitä tarjolla olevista esityksistä menisimme katsomaan. Arpa osui Q-teatteriin.
Kevyttä mielihyvää oli äärimmäisen niukasti ja kovin valoin lavastettu kertomus siitä, kuinka menestyvä ihminen voi täysin menettää merkityksellisyyden tunteen nykyaikana. Hömpän hypnoosikehystarinan alta paljastui totaalisen masentunut ihminen, joka ei saa tolkkua elämäänsä vaikka kuinka sitä kelaa (kirjaimellisesti). Mitä tavoitella, kun kaikki on niin helvetin hyvin? Dramaattinen loppu oli johdomukainen koko ajan auki kiertyvälle ahdistukselle.
Pidinkö tästä? Kyllä ja ei. Väliaikaan asti kesti, ennen kuin hiffasin, mistä oli kysymys. Lisäksi olen nähnyt näitä näyttelijöitä niin moneen kertaan lavalla, että alkaa tuntua siltä, että tunnen jo heidän tapansa esiintyä enkä nää enää roolihenkilöä roolintekijän takaa. Näin etenkin Tommi Korpelan tapauksessa. Tämä sekä se, että istuin lattialla ensimmäisen puoliajan koska edessäni etrivissä istui Muhkerastainen Nainen puolisonsa Todella Pitkän kanssa, olivat omiaan jättämään minut hieman etäälle tästä teoksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti