Meille tuli televisio vuonna 1980. Muodollisesti se oli isoisäni syntymäpäivälahja 40-vuotiaalle äidilleni, mutta oikeastaan taisimme saada sen samana vuonna pidettyjen Lake Placidin ja Moskovan olympialaisten katselemista varten. Siitä alkoi minun penkkiurheilutaipaleeni.
Penkkiurheilin pitkään isäni kanssa, ja meille kelpasi katsottavaksi laji kuin laji. Eräänlainen huipentuma tuolle kaudelle olivat jalkapallon MM-kisat Meksikossa 1986. Vietin kesän tätini luona, ja hän antoi katsoa kaikki ottelut suorana, kunhan iltapäivällä kömpi tuottavaksi osaksi mökkikolhoosia.
Ensimäinen kosketukseni live-urheiluun tuli niin ikään isäni kanssa, kun istuin kolme kautta syksystä 1986 Tapparan A-katsomossa paraatipaikoilla isäni yrityksen vieraana. Jostain syystä menimme kahden kilometrin matkan hallille aina autolla, ja poistuessamme jonotimme sitten puoli tuntia parkkipaikalta poistumista.
Opiskeluaikana urheilun seuraaminen muuttui enemmän tekemiseksi, mutta hyvin pitkään aloitin aamun lehden lukemisen urheilusivuista. Tuli sitten lapsia, ja sen myötä junioriurheilun seuraamista. Salibandya ja tanssia. Uuden näkökulman urheiluun sain, kun aloit tuomaroida salibandyä alasarjoissa vuonna 2009. Tulotaso oli parantunut sen verran, että alkoi olla varaa mennä katsomaan otteluita ja urheilutapahtumia paikan päälle, jos halusi.
Sitten 15.4.2016, salibandyn ensimmäisen superfinaalin aattona, tuli mieleen sellainen ajatus etten taitaisi jaksaa mennä syksyllä ostetusta lipusta huolimatta paikan päälle peliä seuraamaan. Siitä pohdinnasta syntyi tämä blogi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti