Poika vaihtoi keväällä salibandyn C1-edustusjoukkueesta B-poikien kilpajoukkueeseen saman seuran sisällä. Työpäivän päätteeksi lähdin katsomaan uuden jengin ensimmäistä harjoitusmatsia.
Vaikka kyseessä ei ollut SM-sarjatasoisten joukkueiden kohtaaminen, olen yllättynyt peli vauhdista ja voimasta. Olen seurannut salibandya kentän laidalla ja viiden vuoden ajan boksissakin (erotuomarina) erilaisissa sarjoissa aina F-tytöistä miesten liigaan, ja tässä B-poikien pelissä meno oli huomattavan lähellä jälkimmäistä. Tai ainakin oliselvää, että muutamassa kuukaudessa paljon on tapahtunut suhteessa menneen talven C1-poikien SM-sarjaan.
Ottelun aikana tulee selväksi, että läntiset vieraamme ovat pelanneet paljon enemmän yhdessä kuin Erän jengi. Peli on organisoidumpaa, hyökkäykset harkitumpia ja puolustus kurinalaisempaa. 2000-syntyneet B-poikauntuvikot ovat vielä hieman ihmeissään pelin fyysisyydestä ja näyttävät säännöllisesti häviävän kaksinkamppailut vihtiläisille.
Paljon hyvääkin on: Pari pelaajaa, joiden koordinaation kasvupyrähdys soki viime kaudella ovat asettuneet uuteen, isompaan kehoonsa ja pallollinen peli alkaa taas sujua. Hyökkäyksessä on paljon sähäkkyyttä, joka voidaan tulevalla kaudella varmasti hyödyntää, kunhan joukkuekaverit tulevat tutummaksi.
Oudoimmalta tuntuu kuitenkin paikka katsomossa, kun viimeiset seitsemän vuotta on ollut etuoikeutettuna penkin takana jojon roolissa. Yritän nopeasti opetella uusien poikien nimiä enkä malta olla kannustamatta, joskus kovaäänisestikin. Hienot suoritukset saavat minut aina taputtamaan, vaikka kyseessä olisi vastustajankin tekoset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti